Tämä peli muutti näkemykseni 60 luvun japanista

Silent Hill F tuntui heti alusta oudolla tavalla tutulta ja uudelta. Se ei ole helppo peli – ei ohjaukseltaan eikä fiilikseltään – mutta juuri siksi se jäi mieleen. Alku oli suorastaan sekava: taistelu tuntui kömpelöltä ja hahmo liikkui kuin tahallaan vastaan. Vasta myöhemmin tajusin, että se oli ihan selvästi osa ideaa. Peli ei halua antaa hallinnan tunnetta, vaan vetää sen pois. Jokainen kohtaaminen tuntui selviytymistaistelulta, ei siltä että olisin ollut tilanteen herra. Pulmat olivat välillä raivostuttavia, mutta hyvällä tavalla. Ne eivät anna valmiita vihjeitä, vaan pakottavat pysähtymään ja miettimään. Kun yksi erityisen monimutkainen arvoitus vihdoin ratkesi, olo oli puhdasta helpotusta – sellaista, mitä harva peli enää saa aikaan. Hirviöiden ulkonäkö vaihtelee laidasta laitaan. Osa on todella painajaismaisia – kuin lihaa ja kasveja olisi sulautettu yhteen jonkin vääristyneen unelman mukaan. Mutta osa menee vähän liian pitkälle. Kun olento näyttää enemmän taideprojektin kuin kauhun tuotokselta, se vie osan uskottavuudesta. Kauhun pitäisi tuntua mahdolliselta, edes jollain tasolla, ja tässä peli joskus lipsuu. Pelattavuus on muutenkin epätasainen. Välillä pystyin kurkkaamaan kulman taakse ja näkemään vihollisen ennen kuin se edes huomasi minut – ja se söi jännitystä heti. Tällaiset hetket tekevät pelistä vähemmän pelottavan kuin sen pitäisi olla. Toisaalta, kun peli onnistuu piilottamaan hirviönsä, se tekee sen täydellisesti. Hinako Shimizun tarina on yksi pelin vahvimmista puolista. Hän on nuori nainen, joka yrittää selvitä perheen, ystävien ja menneisyyden painolastin kanssa. Suhteet ovat sotkuisia ja täynnä ristiriitoja – välillä ehkä liiankin, koska kaikkea draamaa on vähän vaikea niellä yhdelle ihmiselle. Silti niissä on aitoutta. Hinako tuntuu oikealta ihmiseltä, ei pelihahmolta, ja juuri se tekee tarinasta toimivan. Pelimaailma on puolestaan epätasainen, mutta parhaimmillaan upea. Japanilainen maaseutu, jonka ylle sumu laskeutuu kuin tauti, on yksi kauneimmista ja ahdistavimmista ympäristöistä, mitä olen nähnyt. Jokainen lahonnut rakennus ja kasvuston peittämä katu näyttää elävän ja kuolevan samaan aikaan. Toisinaan ympäristöt tuntuvat keskeneräisiltä ja hieman epäyhtenäisiltä, mikä saattaa johtua projektin mittavuudesta ja yksityiskohtien suuresta määrästä. Kaikesta huolimatta Silent Hill F on peli, joka jää ihon alle. Se ei säikyttele jatkuvasti, mutta se jää mieleen pitkäksi aikaa. Se on epätasainen ja välillä turhauttava, mutta samalla oudon inhimillinen. 7,5/10.